Saavutettavuus – kriteerien täyttämisestä kohti aitoa avoimuutta
Laki digitaalisten palvelujen tarjoamisesta on kuluneen vuoden aikana nostanut saavutettavuuden puheisiin ja käytäntöihin niin kunnissa, valtion virastoissa, korkeakouluissa kuin ministeriöissäkin. Laki edellyttää, että julkisen sektorin toimijat tarjoavat kansalaisille verkkopalveluja ja -sisältöjä saavutettavina. Riittääkö vaatimusten tekninen täyttäminen vai tulisiko saavutettavuus nähdä kokonaisvaltaisemmin?
Saavutettavuusvaatimusten tavoite on tarjota verkkosisällöt kaikille sopivina
Lain myötä tutuiksi ovat tulleet saavutettavuusvaatimukset. Verkkosisällön saavutettavuusohjeissa, Web Content Accessibility Guidelines eli WCAG, määritellään yhteensä 49 testattavaa onnistumiskriteeriä, joiden tulee verkkopalveluissa täyttyä. Monet vaatimuksista liittyvät itse sivuston toimintaan ja rakenteeseen, mutta useita kriteerejä tulee soveltaa myös erilaisiin sisältöihin: asiakirjatiedostoihin, kuviin, videoihin tai vaikkapa podcasteihin.
Saavutettavuusvaatimusten tarkoitus on hieno: varmistaa, että kaikenlaiset ihmiset pystyvät käyttämään julkisia verkkopalveluja, saamaan tietoa ja monin tavoin osallistumaan yhteiskunnalliseen toimintaan, vaikka heillä on käytössään avustavaa teknologiaa tai kaikki aistit tai raajat eivät toimi täydellisesti.
Vaatimusten täyttymistä seurataan onnistumiskriteereillä. Niillä onkin helppo mitata onnistumisia, sillä ne ovat usein melko yksiselitteisiä ja selkeästi velvoittavia.
Kriteerilähtöisyys ei takaa parasta lopputulosta
Pahimmillaan kriteerilähtöinen lähestyminen saavutettavuuteen voi kuitenkin johtaa sekä avoimuuden että saavutettavuuden heikentymiseen. Miten tämä on mahdollista?
Otetaan esimerkiksi digipalvelulain 7 pykälä. Siinä määritellään, että aikasidonnainen media, siis videot ja äänilähetykset, tulee tehdä saavutettavuusvaatimusten mukaiseksi 14 vuorokauden kuluessa ensilähetyksestä tai julkaisusta. Olen liian usein nähnyt pykälää tulkittavan niin, että lain mukaan videot tulee kahden viikon kuluttua poistaa, ellei niille tarjoa tekstitystä.
Videoiden tekstittäminen kannattaa toki aina, mutta kummastako on kansalaisille suurempi hyöty, tekstittämättömästä videosta, jonka puutteista avoimesti kerrotaan, vai siitä, että video otetaan kokonaan pois? Onkin hyvä muistaa, että laki ei sinänsä kiellä julkaisemasta ei-saavutettavaa sisältöä, kuten tekstittämättömiä videoita. Se vain vaatii olemaan puutteista avoin sekä määrittämään ajan, jonka kuluessa asia korjataan.
Saavutettavuusvaatimusten nimelliseen täyttämiseen pyrkivä ajattelutapa mahdollistaa, että vaatimukset täyttyvät, mutta lopputulos ei palvelun käyttäjän näkökulmasta ole toimiva eikä välttämättä saavutettavakaan. Virasto voi tuottaa lukemattomia teknisesti saavutettavia, mutta kapulakielisiä pdf-tiedostoja, joita kansalaisen on vaikea käyttää ja hankala ymmärtää.
Kohti aidosti saavutettavaa digitaalista ympäristöä
Pelkkä pyrkimys vaatimusten tekniseen täyttämiseen tarkoittaa usein sitä, että lain minimivaatimukset saadaan kuitatuksi ja mahdolliset seuraamukset onnistutaan välttämään. Aidosti saavutettaviin ja avoimen hallinnon periaatteita noudattaviin digitaalisiin palveluihin pääseminen sen sijaan edellyttää usein työkulttuurin ja ajattelutavan muutosta.
Saavutettavuuteen tulisi pyrkiä siksi, että useammat kansalaiset voivat osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun, pääsevät osalliseksi itseään koskevaan päätöksentekoon, tulevat kuulluksi ja pystyvät hoitamaan omia asioitaan. Videoita ei siis tekstitetä sen vuoksi, että laki käskee tekstittämään videot, vaan sen vuoksi, että tekstittämällä huomioidaan myös heidät, joilla ei kuulo toimi kunnolla tai jotka syystä tai toisesta katsovat videon ilman ääniä tai meluisassa ympäristössä.
Kaikki kansalaiset hyötyvät, kun viranomaisen verkkopalvelu on selkeä ja helppokäyttöinen, sisällöt on kirjoitettu ymmärrettävästi, videot on tekstitetty ja tarvittaessa on käytetty selkokieltä.
Jos palvelujen ja sisältöjen saavutettavuuden suhteen pyritään vain minimitasoon tai sitä jopa laiminlyödään, suljetaan monia käyttäjiä vuoropuhelun ja osallisuuden ulkopuolelle. Voiko tällöin puhua aidosti avoimesta hallinnosta?
Miten siis eteenpäin?
Saavutettavuus on yhteinen asia, mutta yhteisistä asioista tulee helposti ei-kenenkään asioita. Niinpä organisaatiossa on tärkeää kartoittaa, kuka tuottaa sisältöjä, julkaisee asiakirjoja tai tekee hankintapäätöksiä, ja pohtia, miten saavutettavuus näissä huomioidaan. Onko tarpeen nimetä vastuuhenkilöitä, jotta saavutettavuus otetaan huomioon ihan alusta asti?
Esihenkilöiden on syytä selvittää, millaista tukea, ohjausta ja koulutusta alaiset tarvitsevat. Onko kaikilla käytössään sopivat ja ajantasaiset työkalut ja ohjelmat? Onhan niiden käyttämiseen saatavilla opastusta? Voiko organisaatiossa ottaa käyttöön uusia, tekemistä helpottavia ohjelmia? Tekniikka kehittyy kovaa vauhtia ja esimerkiksi suomenkielinen tekstintunnistus toimii jo nykyään niin hyvin, että sen käyttäminen nopeuttaa esimerkiksi tekstittämistä merkittävästi.
Pelkillä työkaluilla pääsee alkuun, mutta vielä pidemmälle pääsee kyselemällä ja opettelemalla. Digitaalinen maailma muuttuu vauhdilla, joten opitaan toisiltamme, kerrataan ja kysytään! Ja ennen kaikkea: muistetaan, kenelle palveluja ja sisältöjä tehdään.
Kirjoittaja Miia Kirsi, saavutettavuusasiantuntija, Celia
Kuvassa Celian saavutettavuusasiantuntija Miia Kirsi.
